Wednesday, May 10, 2017

Kiusaamisteema saa nuoret teatteriin - vai saako?

Minä olin koulukiusattu. Sanon tämän heti alkuun, koska tämä teksti on vihainen.

22-vuotiaana koen olevani edelleen nuori. En ehkä enää niin sanottuna nuorisoa, mutta nuori kuitenkin. Mutta joka ikinen kerta, kun näen tiedotteen uudesta nuorille suunnatusta teatterista, jonka aiheena on koulukiusaaminen, tuntuu kuin jokin napsahtaisi päässäni. Minä en halunnut nähdä koulukiusaamiseen painottuvia esityksiä peruskoulussa enkä lukiossa. Enkä juuri nytkään. Omissa arvissa on tarpeeksi kantamista.

Jokaikinen kerta kun näen kiusaamiseen painottuvan esityksen tiedotteen, minusta tuntuu kuin nuoria aliarvioitaisiin. Aivan kuin nuorille ei voisi esittää muunlaista ohjelmistoa. Poikkeuksia on harvassa, joissa teini-ikäisille suunnattu ohjelmisto ei käsittelisi vahvasti kiusaamista. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pahimpia näistä ovat ne, joissa nuori tekee itsemurhan lavalla ja loppuesitys vellotaan siinä, että "miten se nyt noin teki". Rakkaat teatterit, älkää tehkö tätä koko ajan.

Nuoria ei kiinnosta. Kiusattu ei halua mennä katsomaan vielä teatteriinkin, kuinka kamalaa elämä on, miten omat ongelmat ovat liikaa ja kuolema on ratkaisu. Kiusattuihin sattuu tarpeeksi ilmankin. Teini-iässä ihminen on herkillä muutenkin, nuori ei välttämättä halua nähdä omaa elämäänsä ja sen varjopuolia heijastettuna lavalle, kun vaihtoehtona olisi todellisuuspakoa. Terveisin kokemusta on. Toisaalta myöskään kiusaajat tuskin saavat kauheasti irti vahvasti kiusaamisesta kertovista esityksistä. Ne tuskin saavat heitä tajuamaan omaa käytöstään ja sen mahdollista vaikutusta toisiin.

"Kiusaaminen on mediaseksikästä!" Ei nuoren silmiin. Se sattuu. Se jättää arvet, joita saattaa joutua puimaan vuosia terapiassa. Itse pakenin kiusaamiskokemuksiani musikaaleihin. Todellisuuspakoa parhaimmillaan, realismi saattoi loistaa kaukana poissa, vaikka kosketuspintoja todellisuuteen löytyisikin. Tunteet ovat elämää suurempia. Se antaa omillekin tunteille luvan olla niin isoja, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Olen valehtelematta joskus itkenyt Les Misérablesissa Master of the House'lle, joka on varmaan musikaalin iloisin kappale. Eikä se haitannut.

Viimeisen parin päivän aikana on tullut ulos kaksi tiedotetta nuorisomusikaaleista, joiden keskiössä, varsinkin tiedotteiden mukaan, on koulukiusaaminen. Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä nähtävä Nahkatakkinen tyttö kertoo tiedotteen mukaan Katasta, joka palaa kouluun kiusaamisesta johtuvan masennuksen aiheuttaman sairausloman jälkeen. Svenska Teaternissa esitettävä Nya Tadamin tuotanto Connected taasen kertoo Emmasta, joka kokee uudessa koulussa vahvaa nettikiusaamista. Eikö nuorille keksitä taas mitään muuta esitettävää kuin kiusaamistarinoita?

Connected-musikaalia en tunne, mutta Nahkatakkisen tytön näin aikanaan Vaskivuoren lukiossa. Tiedotteen tuoman koulukiusaamispuolen sijaan olisin itse saattanut painottaa enemmän tarinan muita puolia. Minusta Nahkatakkinen tyttö on ennen kaikkea valoisa musikaali. Valo tunnelin päässä. Tarinan keskiössä on mysteeri, mutta myös ystävyys ja nuoruuden ilot ja surut. Se ei ole yksin tarina koulukiusaamisesta ja sen arvista. Siksi minua harmittaakin niin paljon, kun Lappeenrannan tiedotteessa kiusaaminen tuntuu olevan suuremmassa roolissa kuin esityksen muut puolet.

Totta on se, että nuoret haluavat nähdä asioita, jotka heijastuvat heidän omaan elämäänsä. Mutta tarvitseeko sen aina olla tarina kiusaamisesta ja rikkinäisistä ihmisistä? Eikö näitä ole nähty jo tarpeeksi? Nuorien elämässä on paljon muutakin kuin kiusaamisen eri muodot. Voisiko nuorien elämästä löytää hyviäkin asioita ja tuoda niitä lavalle? Edes joskus.


Nahkatakkisen tytön tiedote.
Connected-musikaalin tiedote.

Tuesday, January 31, 2017

Glad to be gay!

Tom of Finland -musikaali, Turun kaupunginteatteri
27.1.2017, ensi-ilta

Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde Van Loij, Tuure Boelius, Lilian Salmi


Kaikki tietävät Tom of Finlandin. Tai ainakin hänen piirroksensa. Viime vuosina Tom on nostanut päätään lakanoissa, kahvipaketeissa ja postimerkeissä. Turun kaupunginteatteri otti Tomin osaksi Suomi100-ohjelmistoa. Eikä pelkästään Tomia ja tämän tuhmia kuvia, vaan Touko Laaksosen.

Musikaali kertoo elämänkerrallisesti tarinan Touko Laaksosen elämästä alkaen lapsuudesta ja päättyen kuolemaan. Laaksosen elämästä käydään läpi niin sota-ajat kuin maailmanvalloitus kuvien avulla. Samalla nähdään homokulttuurin muutokset vuosien saatossa. Päällimmäisenä jää mieleen ilo omasta seksuaalisuudesta. Siitähän Tomin kuvatkin kertovat.


Olli Rahkonen tekee upean roolin Touko Laaksosena. Rahkosen hiljainen karisma toimii mielettömän hyvin. Rahkosen ei tarvitse tehdä lavalla paljon, eikä tuoda suuria tunteita etualalle, koska tunteet välittyvät muusta lavalla tapahtuvasta. Laaksosen hahmo jääkin välillä varjoon itse esityksessä, mutta Rahkonen tekee silti yhden vakuuttavimmista roolisuorituksista koko esityksessä.

Rahkosen jälkeen varmaan hienoimman roolisuorituksen tekee Mika Kujala Markus Palinina. Kujalan kaappihomo hahmo kuvasi upeasti suomalaisten asenteita seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kielletään ja peitellään omaa itseä, otetaan jyrkät asenteet muita kohtaan, vaikka samalla muiden erilaisuus kiehtoo. Kujala tuo hahmon eri puolet esille upeasti ja laulaa, kuten aina, lähes jumalaisen hyvin. Kutsuin Kujalaa Rock of Ages -arvostelussani kansallisaarteeksi ja toistan väitteeni. 


Hienoa työtä tekevät myös Anna Victoria Eriksson Laaksosen siskona Kaijana ja Jukka Nylund Laaksosen elämänkumppanina Velinä. Kumpikin laulaa hienosti. Kummankin hahmo jää vähän syrjään, eikä ohjaus saa kummastakaan suurempaa otetta, mutta sekä Eriksson että Nylund tekevät minkä voivat ohuiksi jäävillä hahmoillaan. Tosin Erikssonin soolo toisessa näytöksessä on yksi upeimpia kappaleita koko musikaalissa. 


Ensemble on pieni, mutte tehokas. Ohjaaja-koreografi Reija Wäre on saanut lavalle upeita tanssikohtauksia, joissa koko näyttelijäkaarti pääsee loistamaan. Eniten mieleen jäivät ensimmäisestä näytöksestä Pimennetyn kaupungin tango ja tukkikohtaus, joista jälkimmäinen palasi ihan uniini. Välillä esitystä katsoessa jäin kuitenkin miettimään, olisiko esitys kuulunut isommalle lavalle Logomo-teatterin sijaan ja olisiko ensemblen pitänyt olla isompi.

Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet upean musiikin esitykseen. Etukäteen julkaistu Glad to be gay soi esityksen lopuksi, vaikka samaa teemaa kuultin aiemminkin. Musiikki on hyvin musikaaleille tyypillistä ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Vahvaselkä ja Sjöroos ovat muodostaneet hienon parin, jonka musiikki kannattelee esitystä.


Tuomas Parkkisen libretto on älykäs. Tekstissä on paljon asiaa. Välillä tuntui, että asiaa tuli lyhyessä ajassa vähän liikaakin, jolloin tekstin nerokkuus saattoi mennä paikoitellen ohi. Onneksi esityksessä oli tekstitys, joka auttoi pysymään kärryillä silloinkin, kun kaikesta ei saanut selvää.




Tom of Finland ei ole kuitenkaan täydellinen ja ongelmaton musikaali. Laaksosen hahmo jää pitkälti ilman kritiikkiä. Ja vaikka paljasta pintaa nähdään, tuntuu ettei esitys ollut yhtä ronski ja seksikäs, kuin se olisi voinut olla. Wäreen ohjauksesta puuttui munaa, jolla esitystä mainostettiin. Koreografia oli kuitenkin loistava. Tuomas Lampisen puvustus oli onnistunut. Nahkaa oli sopivasti, mutta samalla muodin eri vuosikymmeniä käytiin onnistuneesti läpi.

Päällimmäisenä Tom of Finlandista jäi mieleen ilo. Ollaan iloisia siitä mitä ollaan. Otetaan muut vastaan sellaisina kuin he ovat. Pidetään hauskaa! Vertasin musikaalia twitterissä seksuaaliseen heräämiseen. Sitä se tavallaan olikin. Teos toimii, ei kenties koko ajan täydellisesti, mutta hyvin hyvin. Kiitokseni koko työryhmälle, joka on saanut esityksen kasaan. Tehtäisiinpä Suomessa useammin tällaisia uusia musikaaleja jatkuvien jukebox-musikaalien sijaan. Koska Tom of Finland on vähintäänkin osoittanut, että meillä riittää osaavaa väkeä!

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen/TKT

Kiitokset Turun kaupunginteatterille ilmaisesta lipusta!

Friday, January 20, 2017

Don't stop believin'!

Rock of Ages, Turun kaupunginteatteri
25.11.2016

Mikael Saari, Pauliina Saarinen (u/s), Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen, Kiira Kilpiö 



Olen harrastanut aktiivisesti musikaaleja vuodesta 2011. Sitä luulisi tuntevansa jotain genrestä ja tietävänsä mistä pitää. Joskus sitä näkee kuitenkin musikaalin, joka murtaa omat ennakkoluulot. Rock of Ages oli sellainen teos.

Juoni on perinteinen. Poika haluaa rokkitähdeksi, tyttö näyttelijäksi, välille syntyy jännitteitä ja väärinymmärryksiä. Unelmat eivät olekaan helppoja saavuttaa. Tapahtumapaikkana Los Angeles. Paikalla on värikkäitä sivuhenkilöitä. Kasarirokki soi. Jukebox-musikaali!

Turussa Rock of Ages on kuitenkin muuta kuin miltä päälle näyttää. Tarinalla on sydän. Juoni on heppoinen, mutta näyttelijöillä on hauskaa lavalla. He tuovat hahmoihinsa eloa.

Mikael Saari on rokkiurasta unelmoiva Drew. Tämän vastinparina näin Pauliina Saarisen sijaitsemassa Anna Victoria Erikssonia. Kummankin hahmoilla on unelma, jota halutaan lähteä toteuttamaan. Kummallekin tulee ennalta-arvaamattomai esteitä vastaan, mutta tärkeintä on rakkaus. Ja rock 'n roll! Kumpikin lauloi hyvin ja lavalla näytti olevan hauskaa.


Rakkaustarinan vastapainona on tarina viskibaarista, joka uhataan ajaa maan tasalle. Baaria pitävä Dennis Dupree (Mika Kujala) ei halua luopua baarista, jonka saksalaiset isä (Olli Rahkonen) ja poika (Tuukka Raitala) haluavat pois tieltä omien suunnitelmiensa tieltä. Tai ainakin isän suunnitelmien...

Tarinoiden välillä ja välillä niihin osallistuenkin yleisöä kuljettaa kertoja Lonny Barnett (Aki Louhela). Miten loistava kertojahahmo! Tuntui ihan uskottavalta, että Louhela rikkoi neljättä seinää samalla kun oli mukana tarinassa. Myös suhde, joka kehittyi Kujalan ja Louhelan hahmojen välillä tuntui hyvältä. Kornilta ehkä vähän, mutta tämä musikaali ei ota itseään liian tosissaan. Antakaa kannettavan savukoneen, fogmaster viistonnisen, elää! Louhela varastikin show'n hyvin usein lavalla ollessaan. Mika Kujalan voisi mielestäni julistaa jo kansallisaarteeksi. Mikä ääni ja mikä karisma!



Kujalan ja Louhelan hahmojen lisäksi lavalla heräsi eloon myös nuori saksalainen nuorukainen, Franz (Tuukka Raitala). Isäänsä kuuliaisesti seurannut Franz joutuu tarinan myötä kyseenalaistamaan itseään. Raitala tanssii ja laulaa upeasti. Heittäytyminen rooliin oli ihailtavaa ja hahmosta tuli helposti suloisin ja sympaattisin esityksessä. Suklaa ei ole tämän hahmon jälkeen entisensä!

Itsensä löytäminen on yleinen teema, eikä pelkästään musikaalimaailmassa. Rock of Ages osasi kuitenkin olla ottamatta itseään liian vakavasti, vitsailla omalle korniudelleen ja antaa samalla ajateltavaa yleisölle. Annetaan rokin soida ja hyvän mielen ja asenteen voittaa!

Kuvat © Otto-Ville Väätäinen/TKT

Kiitos Turun kaupunginteatterille bloggarilipusta!