Minusta tullee tähti, sellainen kuin John Lennon

Ajattelin herätellä tätä blogia uudella tavalla henkiin. Edelleen käyn teatterissa ja haluan kirjoittaa siitä, mutta ajattelin vaihtaa tapaani arvostella ja puhua esityksistä. Olen nähnyt yhtä jos toista viime tammikuun jälkeen, voi olla että lyhyesti kirjoittelen tällä välillä nähdyistä esityksistä, mutta siirrytään nyt oman syyskauteni aloittaneeseen musiikkinäytelmään.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini, Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini muuttaa Ouluun Hyvinkäältä. Nuorella miehellä on yksi tavoite: tulla tähdeksi. Siinä samassa voisi hankkia tyttöystävän. Tai useamman. Rinnalla kulkee tarina ensimmäisen tyttöystävän parhaasta ystävästä, Katjasta, joka on kääntynyt uskoon isosiskonsa kuoltua. Taustalla on myös muita hahmoja Miss Farkku-Suomesta. Poika Mancini perustuukin Kauko Röyhkän kirjaan, joka on jatkoa Miss Farkku-Suomelle.

En tiedä mitä tästä esityksestä pitäisi sanoa. En ole varmaan koskaan nähnyt näni hajanaista esitystä. Juoni ei pidä esitystä kasassa. Näyttelijät eivät pidä esitystä kasassa. Musiikki ei vienyt tarinaa eteenpäin, eikä tuntunut kuin pari-kolme kertaa näyttävän hahmojen tunteita ja ajatusmaailmaa. Ei auta, että näyttelijät osasivat laulaa ja näyttelivät hyvin, koska sekalaisten hahmojen määrä ja jatkuvasti vaihtuvat kertojaäänet eivät pitäneet jatkuvuutta yllä. Lavaa ei käytetty hyödyksi juuri ollenkaan. Vaikka olen nyt muuttanut Ouluun, monet juuri Ouluun liittyvät vitsit ja viittaukset menivät yli hilseen. Esitys kosketti hetken vakavia aiheita ja pyyhkäisi ne sivuun. En tiedä olenko koskaan nähnyt esitystä, jolla on yhtä vähän tarttumapintaa minulle.

Poika Mancinin parhaat hetket osuivat viimeiseen kymmeneen minuuttiin. Toisiksi viimeinen kappale oli ainoa hetki, kun päähenkilö tuntui elävältä, eikä vain päälleliimatulta. Mancini on kadonnut itseensä, metsään, eikä elämä olekaan mennyt niin kuin olisi pitänyt. Lava on tyhjä Mikael Saarta (Poika Mancini) ja takana olevaa bändiä lukuunottamatta. Silloin tuntui että lavaa hyödynnettiin paremmin, kuin yhdenkään lavasteen kanssa. Yksi ihminen ja muutama valo täyttivät lavan tavalla, johon koko kaasti ei kyennyt yhdessä missään vaiheessa. Sillä hetkellä lavalla näkyi ensimmäisen ja ainoan kerran teatterin taika, sellaisena kuin minä nautin siitä.

Poika Mancinin energisin hetki oli loppukumarrukset. Kaasti tuntui ensimmäistä kertaa heräävän eloon. Esityksessä oli hauskoja hetkiä (nautin erityisesti levyraati-vitseistä, muistan ohjelman hämärästi omilta lapsuusajoiltani hämärästi), mutta lavalta puuttui energia. Lisäksi mikkien kanssa oli jonkin verran ongelmia. Varsinkin aluksi ääni tuntui kaikuvan liikaa ja kuuluvan kaukaa, vaikka istuin yllättävän lähellä lavaa neljännessä rivissä.

Katsomo oli ehkä puoliksi täynnä, mutta muiden katsojien kommentit kuulostivat positiivisilta. Itse en voi väittää nauttineeni esityksestä juurikaan. Enkä voi tätä suositellakaan, ellei satu pitämänä Kauko Röyhkän musiikista erittäin paljon tai olemaan oululainen. Tai mielummin molempia.

Hauska yksityiskohta: käsiohjelma on CD. Se sisältää neljä esityksessä kuultua kappaletta, työryhmän nimet ja kaikkien käytettyjen kappaleiden nimet. Jos näyttelijöistä ja työryhmästä haluaa tietää lisää, mutta CD ei kiinnosta, ei kannata ostaa. Ja enemmän tietoa esityksestä saa kaupunginteatterin sivuilta kuin 'käsiohjelmasta'.

Lopputulema: onneksi opiskelijalippu oli halpa. Ja teatterille menee ehkä juuri ja juuri 15 minuuttia pyörällä. Ja lähimpänä minua oli Hyvinkää, joka mainittiin muutaman kerran koko esityksen aikana, koska itse olen muuttanut tänä syksynä Hyvinkään läheltä Ouluun. Eikä kukaan ole siellä vetänyt hernettä nenään, jos on sanonut "hyvää päivänjatkoa".